Osittainen selkäydinvamma vaatii yksilöllistä kuntoutusta

Osittainen selkäydinvamma on diagnoosina harhaanjohtavan yksinkertainen sana valtavan kirjavalle joukolle kliinisiä kuvia. Kaksi kuntoutujaa, joilla molemmilla lukee lähetteessä "osittainen selkäydinvamma", voivat olla toiminnallisesti lähes toistensa vastakohtia: toinen kävelee apuvälineen turvin mutta menettää tasapainonsa hetkessä painonsiirrossa, toinen ei saa jalkoja pysymään lattialla lainkaan mutta hallitsee vartalonsa erinomaisesti. Vaurion taso, laajuus ja se, mitkä radat ovat osittain säilyneet, ratkaisevat – eivät diagnoosinimikkeet.

Juuri tämä on syy, miksi reseptejä tai valmiita ohjelmia ei ole. Uskon arviointiin ja kliiniseen päättelyyn, joissa katse suunnataan vaurion sijaan mahdollisuuksiin: mitä yhteyksiä ja mahdollista potentiaalia on vielä aktivoitavissa, ja miten niistä rakennetaan mahdollisimman vahva pohja yksilön toimintakyvylle?

Neurologisessa fysioterapiassa – oli kyse sitten selkäydinvammasta, aivoverenkiertohäiriöstä tai muusta keskushermoston vauriosta – toistuva liikeharjoittelu ilman tarkkaa analyysia jättää usein suurimman potentiaalin käyttämättä. Olen kirjoittanut tästä ennenkin: kompensaatio syntyy helposti, kun keho joutuu ratkaisemaan tehtävän ilman ohjattua fasilitaatiota. Selkäydinvammassa tämä riski on erityisen suuri, koska osittain säilyneet radat voivat mahdollistaa toiminnan monella eri tavalla – osa niistä vie kohti parempaa liikkumista, osa vahvistaa malleja, joista on myöhemmin vaikea päästä eroon.

Siksi ensimmäinen tehtäväni uuden kuntoutujan kanssa ei ole valita harjoitteita, vaan kartoittaa muun muassa seuraavia asioita:

- Millä tasolla vaurio on ja onko se osittainen vai totaalivaurio?

- Mitkä sensoriset ja motoriset radat ovat säilyneet?

- Miten kuntoutuja käyttää omaa kehoaan arjen toiminnoissa tai harrastuksissa?

- Millainen vartalon hallinta ja tasapaino hänellä on?

- Millainen body schema ja hahmotus kuntoutujalla on?

- Mikä on kuntoutujan potentiaali?

- Mitkä ovat kuntoutujan omat tavoitteet – ei minun tavoitteeni hänelle, vaan hänen tavoitteensa itselleen omassa arjessa ja elämässä?

Tämä viimeinen kohta on mielestäni kaikkein tärkein, ja se jää usein liian vähälle huomiolle kiireisessä terveydenhuollossa. Toimintakyky ei ole abstrakti käsite; se on jotain hyvin konkreettista – kykyä pukea housut ilman tukea, käydä suihkussa turvallisesti, avustaa puolisoa, kävellä pienellä kepillä rollaattorin sijaan. Kun tavoite on kuntoutujan itsensä muotoilema ja konkreettinen, myös terapian suunta selkiytyy.

Muutama vuosi sitten minulle tuli fysioterapiaan kuntoutuja, jolla oli kasvaimen seurauksena syntynyt osittainen selkäydinvamma. Hän oli ollut oikeutettu julkisen puolen lääkinnälliseen kuntoutukseen, mutta erikoisosaamista osittaisen selkäydinvamman kuntoutukseen ei terveyskeskuksesta löytynyt, ja hän valitsi kuntoutuksen yksityiseltä sektorilta. Puoli vuotta oli kulunut vammautumisesta, joten sensoriikka, body schema ja posturaalinen kontrolli olivat muuttuneet radikaalisti, puhumattakaan liikkumisesta, joka onnistui vain pyrötäuolilla. Siirtymisissä pyörätuoliin hän tarvitsi apua, koska jalkojen sensitiivisyys aiheutti "jalkojen hyppimistä lattialla". Eka kerroilla keskityttiin jalkaterän muokkaaviin valmisteluihin ja sensoriikan siedättämiseen, sekä intrinsic-lihaksia aktivoivaan fasilitaatioon, joka valmistaa pystyasentoa, siirtymisiä tai kävelyä.

Jalkaterät olivat kosketusarat ja lievästi hyperrefleksiset, ja oikea alaraaja oli selvästi "kadoksissa" kuntoutujan body schemassa – painoa siirrettäessä jalka työntyi voimakkaasti varpaille ja vartalo vetäytyi pois tukijalalta. Kantapään saaminen lattiaan ja tukivaiheen löytäminen oli ensimmäinen ja tärkein välitavoite, ei kävelymatkan pituus. Kun kantapäät alkoivat pysyä alustalla, onnistuivat itsenäiset siirtymiset.

Jo ensimmäisellä terapiakerralla jalka pysyi lattialla ilman, että se olisi noussut kosketuksesta takaisin ilmaan. Siitä eteenpäin eteneminen oli systemaattista: jalkaterän aktivointi, tasapainoisen seisoma-asennon rakentaminen, lonkan ojentajien ja lantion hallinnan vahvistaminen apuvälineen vaihtuessa rollaattorista kepiksi. Kymmenen terapiakerran jälkeen kuntoutuja pystyi kävelemään pienen kepin turvin ja toimimaan kaksikätisesti arjen tilanteissa, joissa oli aiemmin tarvinnut tukea – pukeutumisessa, peseytymisessä, puolison avustamisessa jne.

Mikään tässä ei ollut sattumaa tai "yleistä harjoittelua". Jokainen vaihe perustui siihen, mitä kyseisen kuntoutujan keho ja hermosto pystyi juuri sillä hetkellä käsittelemään, ja siihen, mitä hän itse halusi saavuttaa.

Yksilöllisyys ei ole ylellisyyttä, vaan edellytys

Osittaisen selkäydinvamman kuntoutuksessa – kuten neurologisessa kuntoutuksessa laajemminkin – yksilöllinen, spesifi lähestymistapa ei ole "parempi vaihtoehto" yleisohjelmalle. Se on ainoa tapa, jolla voimme oikeasti vaikuttaa hermoston plastisuuteen sen sijaan, että vahvistaisimme kompensaatiota. Se vaatii terapeutilta jatkuvaa arviointia, herkkyyttä lukea kuntoutujan kehoa joka kerta uudelleen ja rohkeutta muuttaa suunnitelmaa, kun jokin ei etene odotetusti.

Se vaatii myös järjestelmältä jotain: mahdollisuutta ohjata kuntoutuja sinne, missä on osaamista juuri hänen vammansa kuntoutukseen, ja tunnustusta sille, että "perusohjeet" ei aina riitä silloin kun kyse on harvinaisemmasta tai monimutkaisemmasta neurologisesta vauriosta. Tämä erikoisosaamisen tunnustaminen vaatiikiin sitten toisen blogikirjoituksen:)

Terveisin, TAB